sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Kirja-arvostelu: Dostojevski - Kirjoituksia kellarista

Pääsin sitten aikaisemmin mainitsemastani kirjallisuushistorian tentistä kakkosella läpi. Kolmoseen olisin ollut tyytyväinen, mutta menköön. Onpahan nyt tuokin kurssi poissa jaloista pyörimästä.

Luonnollisesti yksi kurssilla käsitellyistä kirjailijoista oli Fjodor Dostojevski, eräs venäläisen realismin tunnetuimmista nimistä. Kurssin yhteydessä piti lukea hänen teoksistaan oman valinnan mukaan joko Rikos ja rangaistus (434 sivua pienellä fonttikoolla) tai Kaksoisolento (223 sivua suurehkolla fontilla). Voinette arvata, kumman valitsin. On minulla toki Rikos ja rangaistuskin hyllyssä; siellä se odottaa lukemistaan jo yhdettätoista vuotta.

Tänään ei kuitenkaan käsitellä kumpaakaan niistä. Lukaisin aurinkoa ottaessani Dostojevskin tuotannon keskivaiheilta ohuen läpyskän nimeltä Kirjoituksia kellarista.


Ensimmäinen luku loppuu viisaaseen toteamukseen:

Muuten: mistä kunnon ihminen puhuu kaikkein mieluimmin?
Vastaus: itsestään.
Siispä puhun itsestäni.

Kirjan päähenkilö on suomeksi sanottuna kusipää. Hän on erakoitunut päästäkseen eroon häntä ärsyttävästä ihmiskunnasta, ja kirjoittaa muistelmiaan keventääkseen mieltään. Hän on varma, että muut ajattelevat hänestä aina pahaa, ja kaikki pikkuasiat jäävät vaivaamaan häntä suhteettoman paljon. Hän pyrkii tahallaan ärsyttämään muita tietämättä kunnolla itsekään syytä siihen, ja uskoo olevansa samanaikaisesti parempi ja huonompi kuin muut. Päätöksiä hän ei osaa tehdä määrätietoisesti, vaan jahkailee ja vatvoo asioita edestakaisin, vaikka hyvin tietääkin, mitä tulee tekemään, ja että se päätös on väärä.

Aluksi hän raivostuu, kun tuntematon upseeri kapakassa ei kiinnitä häneen hänen omasta mielestään ansaitsemaansa huomiota. Hän kehittää monimutkaisen ja kalliiksikäyvän suunnitelman, jolla hän myöhemmin voisi kohdata saman upseerin kadulla ja hienovaraisesti pakottaa tämän väistämään ihan vain siksi, että tämä joutuisi tunnustamaan hänen olemassaolonsa. Sitten hän tuppautuu mukaan puolituttujen illallisjuhliin tarkoituksenaan häikäistä heidät nerokkuudellaan, mutta onnistuu vain nöyryyttämään itseään täydellisesti. Lopuksi hän käy huorissa, ja onnistuu filosofoinnillaan saamaan kokemattoman ilotytön rakastumaan itseensä, mutta senkin hän tuhoaa ihmisvihaisella asenteellaan.

Tämä teos on lähinnä novellimaisten katkelmien yhteenliittymä ilman kunnollista alkua ja varsinkaan loppua. Se on kuitenkin mielenkiintoista filosofointia siitä, miksi ihminen ei aina tee niin kuin olisi puhtaasti järjellä ajatellen hänelle edullisinta. Myös tutkitaan tarkasti ajatuksia, joita päässä liikkuu vaikeita valintoja tehdessä, ja oikeiden ratkaisujen tekemisen vaikeammuutta.

Neljä pistettä viidestä. Tätä teosta pidetään Dostojevskin myöhempien suurten romaanien peruskivenä, ja jos on kiinnostunut niistä, tämä kannattaa ehdottomasti lukea täydennykseksi. Yksistään se on söpö ja mielenkiintoinen kertomus, mutta tarinallisesti se jäi pohdiskelujen jalkoihin - kuten varmaan oli tarkoituskin - eikä se räjäyttänyt tajuntaani uusilla nerokkailla oivalluksilla, vaikka havainnot ihmiskunnasta olivatkin osuvia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti