sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kannattiko kukkahattuilla?

Silloin tällöin kulttuuriin tehdään uutta sisältöä. Elokuvia, musiikkia, pelejä, nettisivuja ja vaikka mitä. Joskus niiden taiteellinen ja tieteellinen arvo on kyseenalainen ja jotkut saattavat jopa pitää niitä haitallisina. Silloin joidenkin ensimmäinen refleksi on kieltää asia tai ainakin asiasta puhuminen, etteivät viattomat ja hauraat mielet saisi edes tietää kyseisen asian olemassaolosta, vaan voisivat rauhassa jatkaa elämäänsä maailmassa, jossa ei ole väkivaltaa, seksiä, alkoholia tai muitakaan vitsauksia. Lopputulos kuitenkin on, että kieltokampanjoinnin tuoman julkisuuden seurauksena tieto asiasta leviää paljon laajemmalle, kuin mihin se olisi koskaan omillaan pystynyt.

Asia tunnetaan Streisandin ilmiönä. Barbra Streisand on siis ilmeisesti muusikko/näyttelijä, mutta ymmärtääkseni hänen elokuvissaan ei ole räjähdyksiä, joten en ole katsonut tarpeelliseksi nähdä yhtäkään. Oli miten oli, kymmenisen vuotta sitten joku otti 12 000 kuvaa Kalifornian rannikosta ja laittoi ne nettiin, ja yhdessä sattui olemaan Streisandin talo. Koska kuvaa oltiin käyty katsomassa peräti kuusi kertaa (joista kaksi oli rouva S:n asianajajan käyntejä), hän huolestui yksityisyydestään ja vaati oikeusteitse kuvaa poistettavaksi. Juttu ei mennyt läpi, mutta seuraavan kuukauden aikana, kun tapaus sai julkisuutta, kuvaa käytiin katsomassa 420 000 kertaa.

Ja nyt sen olet nähnyt sinäkin.

Ei mennyt ihan putkeen. Vaikka ilmiö toistuu samalla kaavalla joka ikinen kerta, kun vastaavaa sensuuria yritetään, ei se estä yrittämästä ja toistamasta asiaa vähintään muutamaa kertaa vuodessa. No mutta mitäs tällä kertaa?

Tykkään Hesarin Nyt-liitteestä. Sen toimittajilla on toki usein jokseenkin erikoinen näkökulma asioihin, mutta Nytistä voi lukea asioista, joita vakavamminotettavat mediat eivät pidä maininnanarvoisina. Esimerkiksi siitä, että Puolassa on tekeillä Hatred-niminen tietokonepeli, jonka juoni menee yksinkertaisuudessaan niin, että tapetaan kaikki. Ai miksikö? No kun ihmiset nyt vaan ovat perseestä.

Ideahan ei ole mitenkään uusi, vaan jo 17 vuotta sitten kauhua herätti nyt jo klassikoksi nousseen Postal-sarjan ensimmäinen osa. Ainakin esittelykuvien perusteella Hatred näyttää ihan samalta peliltä, joskin paremmilla grafiikoilla:

Postal 1 vuodelta 1997.

Hatred.

Onhan se inhimillisesti ymmärrettävää, että tällainen herättää voimakkaita reaktioita varsinkin siinä väestönosassa, jonka kokemus väkivaltapeleistä rajoittuu siihen, että he ovat joskus katsoneet vierestä kaverin pelatessa Miinaharavaa. Joillain heistä on myös ylimääräistä energiaa, jonka he mieluusti käyttävät erilaisten protestien ja kampanjoiden järjestämiseen.

Steam-peliverkkokaupassa on ominaisuus, jolla jäsenet voivat äänestää keskeneräisistä peliprojekteista, haluavatko he ne Steamiin myytäväksi, kun ne joskus valmistuvat. Aluksi Hatred poistettiin palvelusta vihaisten moralistien raivokkaiden vaatimusten takia, mutta palautettiin pian anteeksipyyntöjen kera, kun pelaajayhteisö vuorostaan ärähti sensuurista.

Asia eteni juuri Streisand-kaavan mukaan, eli peli nousi saman tien palvelun toivotuimmaksi ja odotetuimmaksi peliksi. Nyt on turha kuvitellakaan, että tekijätiimi luopuisi projektista, kun protestoijat ovat onnistuneet julkisuudella satakertaistamaan odotettavat myyntitulot.

Minäkään en olisi kuullutkaan koko pelistä, ellei joku Nytin toimittaja olisi kirjoittanut asiasta artikkelia, jossa hän paheksuu luiskaotsaisia pelejä ja niiden kieltämistä vastustavia "kiukkuisia sananvapauden sotureita". Nyt minäkin joudun tuhlaamaan tähän sairaaseen paskaan kymmenisen euroa - jolla olisin muuten voinut ostaa vaikkapa suurta taiteellista arvostusta nauttivaa Streisandin musiikkia - ja pelaamaan pelin läpi. Juoni kuulemma etenee epälineaarisesti, joten saatan joutua pelaamaan sen montakin kertaa. Yritän olla herättämättä naapureita mielipuolisella naurullani, kun veri lentää.

Oletteko te kukkahattutädit nyt tyytyväisiä?

No joo, se siitä. Katsotaankos, mitä muuta olen tässä joulukuun mittaan pelannut? Koska pidän Call of Duty -sarjasta, ostin uusimman osan, Advanced Warfare, kun se oli hetken alennuksessa. Täytyy sanoa, etten ole täysin vakuuttunut. Juoni toki vaikuttaa mielenkiintoiselta ja grafiikat upeilta...

Kyllä, tuo on Kevin Spacey. Tekee hienon roolisuorituksen.

Billy oli nuorena voimistelija, mutta polvivamma tuhosi ammattilaishaaveet ja hän ajautui terroristin uralle. Vielä kuollessaankin hänen täytyy silti päteä kollegoilleen ja näyttää, että notkeutta ja koordinaatiota löytyy kyllä vanhoista nivelistä vieläkin.

...mutta aseiden tekemät äänet eivät muistuta niinkään laukauksia, vaan paremminkin sitä, kun kaadetaan kipollinen pakasteherneitä muovimattolattialle. Vaikka sisältö olisikin kuinka hyvä tahansa, ei tuolla lailla saa aikaan tunnelmaa.

Sitten olen pelannut sellaista kuin Mount & Blade: Warband, joka onkin paljon koukuttavampi. Kyseessä on keskiaikaan sijoittuva seikkailu/kaupankäynti/politiikka/sotimispeli, joka muistuttaa paljon Heroes of Might & Magic -sarjaa, paitsi että se on reaaliaikainen sekä realistinen siinä mielessä, ettei siinä ole mitään yliluonnollisia elementtejä.

Sen verran väkivaltaa, että kai tämäkin pitää kieltää.

Jotain bandiitteja vastaan varmaan rynnistetään. Tuosta taustalla sirpin kanssa hyökkäävästä eukosta on varmasti paljon hyötyä.

Ei tunnu missään, vaikka on kaksi keihästä rinnassa pystyssä ja hevosellakin kirves päässä.

Sitten nukkumaan. Piti valvoa taas pari tuntia, koska on flunssa, enkä silloin saa mennä nukkumaan ennen kuin emäntä on nukahtanut, etten valvota häntä rohinallani ja köhinnälläni. Tästä pitääkin kysyä, josko lukijoissani olisi aktiivisia urheilunuoria.

Joskus muinoin, seitsemisen vuotta sitten, kun ei ollut töitä eikä naista ja opiskelukin meni rauhalliseen tahtiin, oli aikaa ja energiaa nostella puntteja ja urheilla vaikka kymmenen kertaa viikossa, eikä tuntunut missään. Sittemmin, kun elämääni on tullut muitakin kiireitä (tai ikää kertynyt), minulle on kehittynyt omituinen vaiva, jonka takia voin treenata enää vain muutaman kerran viikossa: jos nimittäin teen kovan treenin peräkkäisinä päivinä, iskee heti flunssa.

Emäntä tuli jonkin nettijutun perusteella johtopäätökseen, että kyseessä on ylikunto. En tiedä. Onko kellään kokemuksia vastaavasta ja keinoja, jolla sen voisi välttää? Vitamiineja ja hivenaineita syön kyllä.

Sainpahan viikonlopun sairaslomaa, että jotain positiivista sentään.

6 kommenttia:

  1. Lisää ruokavalioosi valkosipulia sekä pellavasiemenöljyä.

    Hellittää flunssat.

    -Tvälups-

    Mikäli flunssa saa otteen em huolimatta niin ota Absithea, reilusti. Ei pärjää pöpöt ko aineelle.

    VastaaPoista
  2. Mount Blade vaikuttaa hupaisalta pelilä, jota voisin ehkä itse jossain vaiheessa kokeilla. Kaverikin on sitä pariin otteeseen minulle demonstroinut. Pelksätään ne päästä sojottavat nuolet olisivat syy pelata, ei olla moksiskaan ruumiillisista vammoista.

    Tuo Hatred kuulostaa muuten kovasti wanhalta kunnon Tapan Kaikki -peliltä, joka on siis kotimaista tuotantoa. Se vasta oli metka se, hauskana ominaisuutena sai potkia kuolleiden vihujen irtiammuttuja päitä. Klassikko.

    https://www.youtube.com/watch?v=HCUMb5_ByRo

    VastaaPoista
  3. PS. Pelin nimi on myös paras ikinä. Siis Tapan Kaikki, tuota parempaa ei voi olla.

    VastaaPoista
  4. Huomenta, Tvälups ja Korppi, ja kiitos kommenteistanne.

    Kiitos vinkistä. Valkosipulia syön kyllä. Voisin kokeilla tilata pellavansiemenöljykapseleita, kun seuraavan kerran Fitnesstukussa asioin. Eroaako se jotenkin oleellisesti kalaöljystä? Omega-rasvahapoista molempien yhteydessä puhutaan. Absinttia pitäisikin hankkia. Nyt on vain Fireball-merkkistä kaneliviskiä, joka sekin lämmittää oikein mukavasti.

    Mount & Bladessa tosiaan nuolet ja muut pitkän matkan aseet on toteutettu hienosti. Lentävät sinne minne näyttävätkin lentävän ja jäävät siihen pystyyn. Lähitaistelussakin raajat eivät sentään katkeile, mutta ankaran taistelun jälkeen pelaajan hahmo on kauttaaltaan punainen (vihollisen) verestä. Aseilla osuminen ei vain ole sitä, että osoitetaan kursorilla vihollista tai mennään sen eteen miekan kanssa ja sitten hakataan nappia, vaan osuminen vaatii jonkin verran harjoittelua.

    Tapan Kaikki on tietenkin tuttu ja rakas peli. En kuitenkaan vertaisi sitä Hatrediin ja Postaliin, vaan se on selvemmin taistelupeli. Vihollisetkin on suoraan määritelty natseiksi. Onhan siinäkin siviileitä, mutta niiden kuolemanpelolla ei mässäillä samalla lailla. Takaisin ampuviakin on paljon, vaikka kenttäeditorilla voi kyllä tehdä kenttiä, joissa on pelkkiä siviileitä. Ja nimi on kyllä niin nappiin kuin vain voi olla.

    VastaaPoista
  5. Mukulana me pelattiin GTA 2:sta samalla periaatteella enkunkielen taitamattomuuden puuttessa: se joka tappoi enemmän ihmisiä, voitti ja meistä kasvoi siitä huolimatta ihan selväpäisiä ihmisiä (tai en tiedä itsestäni, mutta, tuottavia kansalaisia meistä ainakin tuli). En vain oikein ymmärrä, sinänsä kun miettii miten monta peliä voisi soveltaa samaan tarkoitukseen, että miten tappamiseen vain ja ainoastaan itsessään tarkoitettu peli on niin iso paha juttu.

    VastaaPoista
  6. Iltaa, Lone, ja kiitos kommentista. Ehdinkin jo huolestua, kun olit taas vaihteeksi hävinnyt blogimaisemasta.

    Vanhoissa GTA:issa tehtävät olivatkin välillä tylsiä tai vaikeita, ja hauskempaa oli vain kaahailla lahtaamassa porukkaa. Vieläkin jos jossain tosielämässä näen krishnoja, huudan mielessäni että "gouranga", ja naureskelen, että noista sai kovat pisteet.

    Tappamiseen tarkoitettujen pelien paheksunnassa ajattelen kyseessä olevan jonkinlaisen poliittisen korrektiuden alalajin. Kaikki tietävät, että pelejä pelataan räiskiminen mielessä, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, joten räiskinnälle on kehitettävä hyväksyttävä konteksti. Sota ja lainvalvonta ovat hyviä; zombien, demonien, örkkien ja muiden epäinhimillisten hirviöiden lahtaaminen vielä parempi. Jos tekosyy jätetään pois ja todetaan vaan, että antaa räiskiä, sitähän te kumminkin haluatte, siihen äkkiä joku tarttuu ja tulee vänkäämään, etteivät ihmiset oikeasti halua räiskiä ja en minä ainakaan ja että ei niin saa sanoa.

    VastaaPoista