Kirja-arvostelu: Unto Parvilahti - Berijan tarhat

Päätin jokin aika sitten ottaa sivistävämmän näkökulman lukuharrastukseeni: sen sijaan, että lukisin voittopuolisesti fiktiivistä kirjallisuutta, aloin lukea vuorotellen fiktiota ja faktapohjaisempaa kirjallisuutta. Tämähän ei tarkoita, että mitään sanakirjoja alkaisin kahlailla läpi, vaan vaikkapa muistelmateoksetkin riittävät määritelmän täyttämiseen.

Joskus viime vuonna blogistikollegani Yrjöperskeleen jonkin tekstin kommenteissa mainittiin natsiyhteyksistä vangitun ja Neuvostoliittoon vankilaan lähetetyn Unto Parvilahden muistelmateos Berijan tarhat, jossa hän kuvaa elämäänsä ja selvitytymiskamppailujaan ensin vankiloissa, sitten vankileireillä ja lopulta vapaana, vaikkakin Siperiaan karkoitettuna neuvostokansalaisena.

Nykyään vanhoja ja harvinaisiakin kirjoja löytyy helposti, kun netissä on divariportaali antikvaari.fi. Sieltä pistin tämän tilaukseen. Ilmeisesti tuosta on otettu uusintapainos vuonna 2004, mutta oma kappaleeni on hyväkuntoinen yksilö vuodelta 1957, ja etusivulla on leima "arvosteltavaksi". Ettei olisi ihan ykköspainosta.

Unto tullaan hakemaan kotoaan kuulusteluihin vuonna 1944, kun Suomi on jo antautunut, mutta Saksa vielä jatkaa. Ensin häntä pyöritetään kuulusteluissa useissa vankiloissa ensin Suomessa ja sitten Neuvostoliitossa. Unton rikos, eli saksalaisten auttaminen sotaponnisteluissa, on jo selvillä, joten kuulustelujen tarkoituksena ei niinkään ole niinkään selvittää, onko hän syyllinen vai ei, vaan löytää mahdollisia raskauttavia asianhaaroja ja saada vinkkejä rikostovereista. Väkivaltaa ei kuulusteluissa juuri käytetä, vaan menetelmät ovat paremminkin psykologisia. Vankilassa hän tutustuu moniin muihin omalaatuisiin järjestelmän vihollisiin, joita on koottu tutkintavankeuteen ympäri Neuvostoliittoa ja sen lähialueita.

Kun Unto useiden kuukausien jälkeen todetaan suhteellisen harmittomaksi, hänelle annetaan tyypillinen viiden vuoden tuomio ja lähetetään työleirille. Tuomion pituudellahan ei sinänsä ole mitään väliä, koska työleirit on suunniteltu niin, että vangit nääntyvät vuodessa tai parissa työhön ja aliravitsemukseen, mutta neuvokkuudellaan Unto onnistuu pitämään työtaakkansa siedettävänä ja hän selviää viisivuotiskautensa loppuun asti.

Vankileirillä rikollisvangit pitävät valtaa, ja poliittiset vangit saavat pärjätä niiden kanssa miten pystyvät. Ruoka on riittämätöntä, mutta jos haluaa syödä edes sen verran, täytyy täyttää lähes mahdottoman suuret päivittäiset työkiintiöt. Onneksi "tuhtaa"-järjestelmä auttaa. Jos vaikka määrätään valmistamaan päivän aikana epärealistinen määrä tuohivirsuja, lahjotaan varaston kirjanpitäjä tuomaan varastolta valmiita virsuja, ja sitten illalla luovutetaan ne takaisin varastolle muka uusina. Tietysti se aiheuttaa varastolle valtavasti hävikkiä, mutta isossa maassa on isot toleranssit jne.

Pari muutakin hienoa esimerkkiä neuvostoliittolaisesta luovasta kiintiöntäytöstä annetaan. Esimerkiksi kun vangit määrätään kylvämään tietynkokoinen pelto täyteen perunaa, ja huomataan, ettei siemenperunoita ole annettu läheskään tarpeeksi, ongelma voidaan ratkaista kylvämällä perunat kahden metrin välein. Kunhan vaan vältetään täyttämättäjättämisestä saatava rangaistus, nälästä voi murehtia sitten syksymmällä.

Tuomion päättyminen ja vapaus ei tietenkään tarkoita, että hän pääsisi lähtemään takaisin Suomeen, vaan hänet karkoitetaan Siperiaan, missä hän saa elää arktista kolhoosielämää muiden vapaiden neuvostokansalaisten keskuudessa. Enää ei tarvitse varoa rikollisvankeja, vaan niiden sijan ovat ottaneet puolueen jäsenet, jotka saavat kauppatavarasta parhaat päältä ja joiden kohdalla lakeja tulkitaan huomattavasti lempeämmin. Unto pärjää täälläkin teknisen osaamisensa ansiosta; tai tarkemmin sen ansiosta, että hän esittää tuntevansa tekniikkaa ja ratkoo ongelmat stetson-menetelmällä sitä mukaa kuin niitä vastaan tulee.

Ruoan ja työn määrät eivät parane paljoa, koska jos kolhoosi ei tuota riittävästi ruokaa, sehän johtuu vain siitä, että työläiset ovat laiskoja, eikä suinkaan siitä, että ideologisista syistä kolhoosi on pystytetty kairalle, jossa talvi kestää kymmenen kuukautta. Ainoa kulutustavara, jota saa jonottamatta ja niin paljon kuin ruplia riittää, on viina, koska pitäähän se neuvostotyöläinen jotenkin saada pidettyä iloisena ja lämpimänä. Täälläkin neuvokkailla kansalaisilla on omat verkostonsa, joissa palveluksia vaihdetaan ja joiden kautta saadaan paljon sellaista, mitä virallisten kanavien kautta olisi turha toivoa.

Vasta Stalinin kuoltua hänelle annetaan lupa palata kotiin. Paluukaan ei ole niin yksinkertaista kuin luulisi, sillä pois pääsee vain laivalla, joka kulkee niinä muutamana kuukautena, kun joki ei ole jäässä, ja rajallakin menee muutama kuukausi papereita selvitellessä, mutta Unto pääsee kuin pääseekin takaisin kotiin vuonna 1954.

5/5 pistettä. Omaelämäkerrallisissa teoksissa on tietysti aina se riski, että tapahtumat esitetään puolueellisesti ja värittäen, mutta sen perusteella, mitä Neuvostoliitosta tiedetään, ei tässä mitään silmiinpistävän epäuskottavaa ole. Valitettavasti Unto Parvilahti kuuluu samoihin kansanryhmiin kuin minäkin, joten hänestä ei saa toiseuspisteitä, mutta korvataan se joskus myöhemmin.

Miesten ja naisten eroista: "Voidaan tavata kavereina"

Kun opiskelee yliopistossa ja on töissä asiakaspalvelun pimeällä puolella, tällainen keski-ikää lähestyvä perheenisäkin voi kehuskella tuntevansa paljon kauniita nuoria sinkkunaisia. Tietysti sattuneesta syystä tuttavien sukupuolella ja ulkonäöllä ei ole enää mitään käytännön väliä, mutta kun tuntee itsensä vastakohtia, pääsee näkemään erikoisia ja mielenkiintoisia näkökulmia.

Kauniit nuoret sinkkunaiset käyvät ahkerasti treffeillä toinen toistaan kuumempien urosten kanssa. Vaatimustasokin on korkea, eikä kaikkien kanssa vain ns. natsaa. Ei riitä, että joku on ihan kiva poika, vaan pitää olla jotain, mitä nainen ei ehkä itsekään osaa määritellä, vaan olettaa vain tunnistavansa, kun kohdalle osuu.

Eikä siinä mitään. Eihän siitä seuraa muuta kuin harmia, jos pakottaa itsensä seurustelemaan kiinnostamattoman tyypin kanssa ihan vaan koska jonkun sivustahuutelijan mielestä "kaikille pitää antaa mahdollisuus" tai "ei saa olla pinnallinen".

Jostain syystä kuitenkaan naiset eivät torju tällaisia kivoja, mutta epäseksikkäitä poikia kokonaan, vaan heillä on tapana ehdottaa, että voidaan tavata jatkossakin, mutta vain kaveripohjalta. Seura siis kiinnostaa, mutta intiimimpi kanssakäynti ei. Naisten suureksi yllätykseksi miehillä on tapana vastata tällaisiin ehdotuksiin töykeästi ja alatyylisesti.

Eräälle tutulle naiselle kävi taannoin näin, ja hän jakoi kokemuksensa kuvankaappauksin muille ja samalla minullekin. Muut nuoret naiset järkyttyivät ja taivastelivat porukalla, että mistä näitä hulluja sikiää ja ei juma mikä mulkku ja missä kaikki herrasmiehet piileskelevät. Itse olin vaan, että:

Mitä tässä nyt oikeastaan tapahtui? No, antakaas, kun Pekka-setä selittää.

Nainen menee treffeille avoimin mielin pitämään hauskaa ja tutustumaan uuteen ihmiseen. Parasta on, jos löytyy tuleva puoliso, mutta kavereitakaan ei ole koskaan tarpeeksi. Treffit ovat onnistuneet, jos niiden seurauksena elämässä on uusi tuttavuus.

Mies menee treffeille saadakseen seksiä. Jos ei välttämättä samana iltana, niin pidemmällä aikavälillä sitten. Parasta on, jos löytyy tuleva puoliso, mutta lyhyempikin romanssi kelpaa. Kavereita miehellä kyllä on jo tarpeeksi, ettei niitä tarvitse aktiivisesti haalia lisää. Treffit ovat epäonnistuneet, jos nainen niiden jälkeen sanoo, että fyysistä kontaktia on turha odottaa. Aivan sama, miten ja millaisin saatesanoin asia ilmaistaan.

Naisen mielestä on ihan normaalia, että joskus "kemiat" eivät vaan kohtaa, vaikka kummassakaan ei olisi sinänsä mitään selkeää ja yksilöitävää vikaa. Eikä sekään hänen mielestään haittaa, koska, kuten sanottu, kaverisuhdekin on ihan jees.

Mies taas on analyyttisempi ja ratkaisukeskeisempi. Mies ottaa kaverisuhdetarjouksen torjuntana, ja koska hänet on torjuttu, hänessä täytyy olla jotain vikaa. Koska nainen ei yksien treffien jälkeen tiedä miehestä vielä muuta kuin ulkonäön ja jonkin verran luonteenpiirteitä, vian täytyy olla niissä. Jos vika olisi luonteessa, nainen ei haluaisi olla edes kaveri, joten vika on suurella varmuudella ulkonäössä.

Toisin sanoen "voimme me tavata kavereina" on sama kuin jos sanoisi "olet ihan kiva, mutta liian ruma minulle". Eihän nainen tätä (välttämättä) tarkoita, mutta koska naisilta on turha odottaa mitään selityksiä, tällä mennään.

Tämän lisäksi voi pohtia, miten tuo kaverisuhde jatkossa menisi. Miehenhän voi lähtökohtaisesti olettaa olevan ihastunut naiseen, ei hän muuten treffeille menisi. Kuinkahan kovasti häntä kiinnostaisi päästä siihen väistämättömään tilanteeseen, että nainen alkaa seurustella toisen miehen kanssa ja hän itse saa seurata sitä vierestä naisen kaverina?

Kaverisuhteen tarjoaminen ei siis ole mikään hopeamitali, kuten naiset kuvittelevat, vaan ns. insult to injury. Kun tiedätte tämän, voitte lakata järkyttymästä siitä, että vattuiluunne vastataan vattuilulla.